Tarina lähtee liikkeelle joulukuun 16. päivästä, jolloin jätimme Havaijin trooppiset saaret taaksemme, lähteäksemme valloittamaan Etelä-Afrikkaa. Lento Kap- kaupunkiin kesti vaivaiset 50 tuntia pysähdyksineen, joten tiedän tarkalleen kuinka toimia lentokoneen hätälaskussa, vaikka silmälaput kasvoilla. Kuva on otettu Muizenburgin YWAM basen katolta ja takana siintää Table Mountain vuoren selkäosa.
Viivyimme Muizen- burgissa viisi päivää, jonka aikana kerkesimme tutustua ja ottaa ensi tuntumaa afrikkalaiseen kulttuuriin. Pari viisasta neuvoa tuleville matkailijoille: ajasta monella ei ole harmainta hajua ja liikenne afrikassa on hengenvaarallinen. Pelkän joulukuun aikana Johannesburgissa kuoli 983 henkilö liikennetapaturman vuoksi. Selviydyimme kuitenkin liikenteestä ja pääsimme aktioryhmämme poikien kanssa valloittaa basen viereisen vuoren, jossa saimme ihailla aamun auringonnousua pilvien yläpuolelta. 
Aurinkoisena päivänä Muizenburgissa ei pelata tietokoneella, eikä katsota kauniita ja rohkeita, vaan lähdetään rannalle! En ollut koskaan nähnyt näin paljon ihmisiä rannalla yhtäaikaa ja afrikkalaisten täyttäessä rannat, vaalea hiekka hukkui ihmismassan keskellä. Tässä kuvan kaveri, nimeltään Kai Slikko, oli kai uinut jossain vedenalaisessa puutarhassa tai sitten päättänyt hankkia luonnosta oman aurinkovarjon, käyhän se näinkin! 
Muutimme Capriin omaan taloon 22. joulukuuta, jossa vietimme joulun ja uudenvuoden. Paras ja halvin tapa Kapkaupungin ympäristössä on liikkua taksilla. Kuvassahan ei ole kyseessä paikallinen taksi, vaan poliisiauto. Ajattelin liftata kyytiä tien varressa ja ilmeisesti väärästä käsimerkistä johtuen, poliisit olivat ensimmäisiä, jotka noukkivat kyytiin! Ei vaan, mukavat poliisisedät tarjosivat kyydin McDonaldsin pihasta sunnuntaina, jolloin taksimiehet pitävät vapaapäivän.
Toinen nimeni on aktioreissun aikana ollut vibrafonisti- virtuoosi, johtuneekohan erilaisten suusta tulevien ääntelyiden takia, mutta olen päässyt välillä vanhan intrsumenttini pariin kitaraa rämpyttämään. Kuvassa ei siis ole kyseessä harjoitus katusoittajan uraa varten vaan niin sanottu estraadille astuminen hieman pienempien esirippujen takaa.
Asuimme siis Caprissa vuoren rinteellä aina tammikuun 4. päivään asti, ja asuin- paikkamme oli todella suuri siunaus koko 32 henkiselle aktio- ryhmällemme. Kävelymatkaa läheiseen köyhään kaupunginosaan oli noin 3 kilometriä ja takas tullessa viimeinen kilometri pelkkää jyrkkää ylämäkeä. Kuvasta päätellen talomme viereinen vuori olisi voinut olla Raamatun ilmestysvuori, mutta luulenpa että Jumala halusi vain maalata ja näyttää meille taideteoksiaan muutamana iltana, ja maisemat olivatkin sen kaltaiset. 
Tässä toinen kuva samalta illalta ja kuvan horisontin toisella puolella on Antarktis. Tästä johtuen merivesi näillä korkeusasteilla ei ole mitään lehmänmaitoa, vaan pikemminkin avantovettä. Kuvassa näkyvä vuori on ollut nyt tammikuun ja helmikuun aikana puskapalojen kohteena, ja tästä johtuen toinen puolisko tiimistämme on jouduttu esim. evakuoimaan kertaalleen. 
Samalta parvekkeelta otettu kuva samana iltana oikealle katsottuna. Asuntomme sijaitsi niin sanotusti vuoren rinteellä ja alhaalla laaksossa sijaitsee köyhä kaupunginosa Masiphumele, jossa ihmiset asuvat vaneri- ja puupalasista kootuissa hökkeleissä, sekä osalla väestä on myös tiilirakennukset. Työskentelimme siellä lasten ja perheiden parissa, järjestäen urheiluaktiviteetteja lapsille ja nuorille. Myöhemmin otimme osaa naisten raamattupiirin vetämiseen, sekä muutamaan humanitääriseen aktiviteettiin.
Jouluaatto Etelä- Afrikassa oli jokseenkin outo kokemus. Lumesta ei ollut tietoakaan, joulusaunasta puhumat- takaan ja 25 asteen hellelukemat eivät oikeen saaneet aihetta pitää villasukkia jaloissa! Onneksi talossamme oli takka, joka loi edes vähän joulun tunnelmaa, vaikka jouluevankeliumi luettiinkin otsalampun loisteessa. Mutta silti kokemus oli uskomaton, vaikka mummon ja mamman jouluruokia sitä kaipailikin. 
Olimme jouluaattona hyvin onnekkaita, sillä saimme kunniaksemme toivottaa joulupukin tervetulleeksi matalaan majaamme. Mahtoi pukilla olla hieman kuuma Korvatunturilta lentämisen jälkeen ja näyttihän se pukki saaneen pienen rusketuksen helteiseen Afrikkaan saavuttuaan. Tosiasiassa päätimme piristää oppilaitamme pukemalla yhden ryhmänjohtajista, Mo, jolupukin varustukseen luomaan tunnelmaa. En pysty kuvailemaan sitä naurun ja kyyneleiden määrää. 
Kummasti sitä oli pukki jaksanut kantaa lahjat 32 henkilölle jokaisen oppilaan vanhemmilta asti. Saimme jokaisen oppilaan vanhemmilta lahjat Havaijille ja kuljetettua ne vielä Kapkaupunkiin oppilaiden tietämättä ja tämä oli monelle kyyneleiden arvoinen suoritus!
Joulupukin ruokavaliosta en nyt menisi takuuseen, mutta jotain ei niin hirveän terveellistä sen pukin on kyllä täytynyt syödä mahasta päätellen…
Täällä Afrikassa piimä on astetta rasvaisempaa, kuin siellä kotimaassa joten huulien yläpuolelle jää aina väkisin pieni luraus piimää… Tosi- asiassahan ajattelin sitten joulun kunniaksi tehdä uroteon ja vihdosta viimein ajaa ensimmäiset amoviikset pois. Pidin vain tota partavaahtoa tossa viiksien päällä vähän liian kauan, koska pari henkilöä halusi ottaa kuvia, joten niin sanottu viiksien käristyminen ja ihon ärtyminen olivat lopputuloksena. 
Pääsimme ennen Jeffrey’s Bayhyn muuttoa vielä käymään itse kaupungeista kauneimmassa eli Kapkaupungissa, jossa meillä kävi tuuri ja saimme ottaa osaa koko kaupungin juhlintaan. Tämä koko päivän kestävä paraati tapahtuma ottaa osaa Kapkaupungissa kerran vuodessa ja meitä onnisti nähdä kyseinen paraati, joka tosin alkoi afrikkalaiseen tyyliin 4 tuntia myöhässä. Kuva on otettu keskustan torilta, jossa suomalainen kirpputorihiiri menisi sekaisin uusien tavaroiden hintojen ollessa muutaman euron luokkaa. Taustalla kaupungintalo ja Table Mountain.
Tämän kuvan ihmismassa ei johdu niinkään paraatista, vaan Huttusen Markosta, joka huusi keskellä tietä, että McDonaldsista saa ilmaisia hampurilaisia. Noin 10 sekuntia myöhemmin tiet olivat tupaten täynnä McDonaldsiin jonottavia ihmisiä. Todellisuudessa tämän ihmismassan ja paraatin aiheuttaman melun keskellä ei huutoja kuullut, parempi tapa olisi ollut osata viittoa. 
Turisti mikä turisti. Luulen vahvasti, että ensi kesän hittituotteita ovat television kokoiset aurinkolasit, sekä neonvärit, sillä nämä merkit näkyvät kaikkialla. Itse en laseja ostanut, vaan päätin että tyydyn pelkkiin neonväreihin. Nämä taulutelevisiot olisivat olleet jo liikaa.
Kapkaupungin keskustan vieressä meren rannassa on kaunis kaupungin osa-alue nimeltään Waterfront. Mielestäni tämä paikka voisi olla mukavampi viettää tulevan aviopuolison kanssa tulevaisuudessa, sillä hienostuneen meiningin keskellä tunsin olevani liiankin turisti. Maisemat kuitenkin puhuvat puolestaan, enkä ihmettele yhtään, että ihmiset kutsuvat Kapkaupunkia yhtenä kauneimmista kaupungeista maailmassa. 
Päätimme kruunata päivän Kap- kaupungissa Markon, sekä muutaman muun oppilaan kanssa, valloittamalla keskustan viereisen vuoren nimeltään Lion’s Head. Tie vuoren huipulle ei välillä ollut metsäpolkua leveämpi, mutta vain arvailut mitä maisemat ylhäältä voisivat näyttää antoivat puhtia jatkaa tarpomista ylöspäin!
Sakkeus puuhun kiipesi… Takana näkyvän Table Mountainin kaapeligondolin ollessa kiinni, ajattelimme kavuta ylös Lion’s Head vuoren rinnettä, jotta saisimme otettua edes hieman kuvia niin sanotusti lintuperspektiivistä. Maisemat olivat kyllä joka askeleen arvoiset ja kiipeämiseen meni vaivaiset 40 minuuttia. Pieni veren maku suussa oli vielä pakko kiivetä tolpan päälle niin sanotusti nauramaan kameralle. 
Sanattomaksi vetää luonnon kauneus. Voisin sanoa, että siinä on Kapkaupunki koko komeudessaan. Ei tässä kannata enää sen enempää turista, vaan antaa kuvan kauneuden puhua puolestaan.
Niin mitenkäs se Pyhä Henki ilmestyi Helluntaina…? No itse en kallion päällä kokenut mitään pala taivasta kokemusta, vaikka maisemat upeat olivatkin ja pilvi laskeutui taivaasta, mutta kaatosateen jälkeen oli vaikea uskoa, että taivas voisi selkeytyä muutamassa minuutissa ja piirtää taivaalle kauniin pilven. Päätimme viettää vapaapäivän pitkän työviikon jälkeen pingviinien parissa Boulder’s beachilla, joka sijaitsee Simonstownissa Kapkaupungin liepeillä. Tää kuva on rannalta, jossa pääsee uimaan pingviinien kanssa. Paikalliset kuitenkin varoittelivat pingviinien käyttävän nokkaansa tehokkaasti, joten mun uiminen muistutti lähinnä pikaista pulahtamista avannossa, kun en halunnut päästä mun varpaista eroon. 
Etana, etana näytä sarves, onko huomenna pouta? Näin tän etanan sen kaatosateen jälkeen ja kai se halus näyttää, että helle kelihän sitä loppupäiväks on luvassa. Suomessahan noi etanat on vähän eri kaliiberia, niiltä kun puuttuu toi panssari tosta selästä. Monesti tän matkan on vaan saanu pysähtyä ja todeta, että kyllä Jumalalla saa olla niin upea luomiskyky, kun näkee toinen toistaan upeampia eläimiä ja maisemia! 
Siinä toinen etana taivaltamassa tielle tuntemattomalle.
Nää pingviinit ne vaan kääntyili eri asentoihin, ihan kun ne olis tienny että niitten pitää poseerata kameralle. Mietin pitkään, että mitähän ihmettä nää pingviinit tekee täällä Afrikassa norsujen ja seeprojen keskellä, kun eiks ne kaikki asu jossain Grönlannissa. Mut eihän tää Etelä-Afrikka ole oikeastaan kun kiven heiton päässä tosta Antarktiksesta… no onhan sinne pikkasen enemmän matkaa, mutta sieltä ne kai tulee.
Tää kaveri muistutti hyvin pitkälti sitä eskimotuutin kaveria, jolla on kyllä kunnon sotamaalaus valmiina! 
Sitten vihdoin koitti 4. tammikuuta, jolloin mun ja Joannan ryhmä, jossa meillä on 11 oppilasta, oli aika sanoa hyvästit Kap- kaupungille ja ystäville pariks kuukaudeks ja lähteä rannikkoa itään 14 tunnin päähän kohti Jeffrey’s Bay:ta. Lähdimme Kapkaupungin bussiasemalle neljän aikaan ja kuvasta voi päätellä, että aika väsynyttähän porukka aamulla oli. Jeffrey’s Bay:ssa meidän olis tarkoitus todella ruveta toteuttamaan meidän kutsua olla Community Transformations (yhteisön muutos) DTS. 
Tää kaveri oli 14 tunnin bussimatkan aikana jokseenkin koomassa. Marko ja Nate taustalla on kanssa vetänyt virrat pois. Meidän bussi- matkahan venyi mukavasti 2 tunnin moottoririkon takia kolmannella erikoiskokeella. Mullahan toi niskatuki ei oo niin välttämätön koska mun hiukset itsestään on jo sen verran joustavat, mutta kaikki hyöty irti lisälaitteista!
Tässä on yksi syy siihen miks mä oon tullu tänne. Näitä lasten kasvoja on vaikea unohtaa. Muistan kun oon nähnyt jotain unia Afrikasta ja unelmoinu aina tulevani jonain päivänä tänne, jotta voisin kokea afrikkalaisten lasten kanssa leikkimisen ja voivani vaan olla niiden kiipeilypuu, sekä antaa niiden leikkiä mun vaaleilla hiuksilla. Näidenkin kasvojen taakse kätkeytyy paljon itkua ja kipua, mutta me yritetään välittää rakkautta heille päivästä toiseen. 
Ensimmäisen viikon aikana Jeffrey’s Bay:ssa meidän ryhmällä oli mahdollisuus järjestää kolmen päivän mittainen lastenleiri. Yksi ero suomalaiseen kulttuuriin on sillä, että Afrikassa voit mennä naapurustoon tunnin ajaksi pyytämään lapsia leirille, ja noin tuntia myöhemmin sulla on 80 lasta leirillä! Kaikki tää tapahtuu tunnin aikana, ihan uskomatonta. Opetettiin lapsille leirin aikana kolme tarinaa Raamatusta: tuhlaajapoika, viisi leipää ja kaksi kalaa, sekä Jeesus parantaa sokean mudan avulla. 
Vaikka hiukset vois muistuttaakkin töyhtöhyyppää, silti kaikilta löytyy hymyä kameralle :D Huulipuna tällä 4 - vuotiaalla tytöllä tais kuitenkin olla itse laitettua, mutta ei se kauneus huulipunasta oo kiinni! 
Meillä oli myös piirtämisen, opettamisen ja urheilun lisäks mahollisuus antaa lapsille kevyttä ruokaa, ja se että meillä oli mahdollisuus tehdä tää antoi meidän porukalle mahdol- lisuuden opettaa lapsia peseen kädet ennen ruoan syömistä, ja että miten ruoka pitää jakaa kaikkien kesken. Yllättävän maltillisesti lapset jaksoi odottaa omaa vuoroaan.
Siinä kuvassa tulevia jalkapallotähtiä. Puolen tunnin aikana nää pojat juoksi jalkapallon kanssa kun pienet terrierit. Ja kun lasit ei riittäny juomaveden jakamiseen, Susan käytti niin sanottua kannusta suuhun ratkaisua, joka näille pojille oli hauska kokemus. 
Me saatiin rukouksessa sellanen sana Jumalalta, että meidän pitää lähettää lapset kotiin joka päivän päättyessä tällaisen rukoussillan alitse, jonka aikana me siunataan heitä. Mä sain leirin aikana hiukset afrikkalaiseen järjestykseen, eikä tuulen tarvinnu enää häiritä heittämällä hiuksia silmille.
Meidän ryhmä mietti aluks, että hyvä jos saadaan 15 lasta leirille. Oli niin sanotusti aika upea yllätys kun niitä lapsia vaan tuli ja tuli portista sisälle. Tässä lähetämme lapset kotiin viimeisen leiripäivän jälkeen rukoillen heille siunausta, sillä monille takaisin kotiin meneminen on hyvin vaikeaa.
Joillekkin leiripäivän päättyminen oli liiankin vaikeaa, mutta onneksi Jumala on saanut vuodattaa rakkauttaan meidän sydämiimme, jotta meidän rakkauden malja voisi olla ylitse vuotavainen. Monta kertaa lapsissa huomasi sen, että kun heidät otti sylliin, se oli sellainen paikka, jota he eivät halunneet menettää. Monista lapsista kotona ei välitetä pennin hyrrää.
Nämä kasvot saa kyllä aina hyvälle tuulelle. Joissakin lapsissa vain huomaa sen vaikutuksen, joka välittämisellä ja rakkaudella on. 
Osa meidän ryhmän oppilaista on työskennellyt viisi päivää viikossa, kello 8:30-13, eräässä seurakunta- rakennuksessa nimeltään Ithemba (toivo Xhosan kielellä). Siellä ne hoitaa vähän kuin tarhan tyyliin noin 20-30 lasta päivästä toiseen. Ainoana evankelioinnin kohteena eivät aina ole vain lapset, vaan myös työntekijät tässä paikassa, jotka itse tulevat myös hyvin köyhistä oloista! 
Pää, olkapää, polvet, varpaat, polvet, varpaat… Englannin kieltä on saatu opettaa hauskojen menetelmien kautta ja useasti ne sanat tuntuu jäävän lasten mieleen etenkin laulujen kautta. Muistan yhdenkin kerran kun kannoin yhtä pikkupoikaa mun olkapäillä, kun me olimme kävelemässä kohti kotia päivän päättyessä ja yhtäkkiä se poika, joka oli noin nelivuotias, alkoi laulamaan. Yes, Jesus loves me! Yes, Jesus loves me! 
Pienille taapertajille on rankkojen leikkien jälkeen hyvä antaa pieni lepotauko. Kaikki yhdessä sulassa sovussa. 
Meillä on täällä aina perjantai- ja sunnuntai- iltoina mahdollisuus osallistua nuorten iltoihin paikallisessa seurakun- nassa. Afrikkalainen seurakuntahan on vähän toista mallia kuin suomessa. Täällä ei pääse millään eroon kropan vatkaamisesta, sillä sellaista bambaleilaa nää sambaveikot soittaa, että väkisin alkaa tanssijalkaa vipattaan. 
Kuva niin sanotusti kertoo kaiken. Afrikkalaisen kulttuurin ytimessä ei ole syytä perääntyä edes tanssi- rintamalla vaan kehittää ihan oma lanneliike. Itsellähän kroppa on kuin tönkkösuolattu silli verrattuna afrikkalaisiin lapsiin, jotka liikkuvat lavalla kuin sula voi. Ehkä mäkin vielä jonain päivänä hamassa tulevaisuudessa.
Mulla on ollut upea mahdollisuus käydä muutamien, nyt jo ystäviksi muodostu- neiden, henkilöiden kotona jakamassa evankeliumia ja rohkaisemassa heitä. Kuvassa pellavakihara olen minä, sekä taustalla oleva henkilö on nimeltään Isaac. Hän on reilu kolmekymppinen kaveri, joka sairastaa AIDS:ia ja jonka intohimona on ollut valokuvaus, jota hänellä oli tapana tehdä työkseen. Kävin näyttämässä omaa kameraani hänelle ja annoin hänen leikkiä sillä, joka sai kyllä hänen silmät suurenemaan. Oli upea löytää joku noinkin pieni asia, joka yhdisti heti alkuhetkistä lähtien. 
Nate ja Isaac. Isaac asuu Etelä-Afrikan hallituksen tarjoamassa talossa, jossa on pari huonetta, sekä keittonurkkaus. Olen kokenut, että siinä on haastetta olla hänen vierellään tukemassa ja rohkaisemassa. Häntä saa kyllä muistaa rukouksin. 
Afrikkalainen profiilikuva. Hiukset on tiukasti päätä myöten leteillä ja viikset ja parta rehottavat. Afrikan autuus ei vaadi päivittäistä parran ja viiksien ajamista. 
Öööö jaa mitää. Välillä sitä tuntuu olevan aivan liian hukassa afrikkalaisessa kulttuurissa. Autolla ajetaan tien oikealla puolella, ratin ja vaihdekepin ollessa päin- vastaisessa järjestyksessä kuin Suomessa. Ainoa hyvä puoli on kaasupolkimen ja jarrun laita, jotka ovat kotoa tuttuja, paitsi muut eivät hattua nosta mun tutun kuuluisalle raskaalle kaasujalalle. No, ainakin tähän mennessä olemme pysyneet vielä tiellä.
Meidän äitin ei tällaisia kuvia pitäisi nähdä, mutta pakko oli kuva laittaa todisteeksi siitä, että ryhmänjohtajana näytän aina itse ensin esimerkkiä, sillä haluan kokeilla johtajana jos joku juttu ei ole turvallinen. Tämä hyppy osoittautui 16 alempana hyvin turvalliseksi… minun kohdallani. 
Valokuvaajan asemassa on välillä vaikeaa saada oikea tunnelma välittymään katsojalle. Tästä kuvasta itselle kuitenkin tulee mieleen kiireettömyys. Ehkä se voisi olla päivän sana suomalaisessa kulttuurissa, ja puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä. 
Viime viikonloppuna pääsimme vihdosta viimein oikealle Afrikan safarille, jonka aikana tuli nähtyä norsuja, seeproja, kuduja, strutseja, puhveleita, villisikoja ym. savanni eläimiä. Poikkesimme loppupäivästä leijonapuistossa, jossa pääsin vähän pelleilemään tulevien leijonakuninkaiden kanssa. Luulin aluksi, että pentuja kuin pentuja, mutta nämä pedot ovat kaukana pikkupuudeleista. Raateluhampaat ja kynnet raatelevat eläimiä, joten olen vain pieni suupala näille kavereille. Tästä on lapset leikki kaukana. 
One for all, all for one. Ainoat miehet Jeffrey’s Bay tiimistä, joista loput 6 ovat tyttöjä, ja nämä urokset jatkavat taistelua vielä maaliskuun puolenvälin paikkeille. Kolme henkilöä lähtivät ryhmästämme kohti New Yorkia, Christi kohti kotia Seattlea hoitamaan 2-vuotiasta tytärtä, josta hän oli erossa kaksi kuukautta. Susan ja Basil jatkavat outreachin loppuun valloittaen New Yorkia Jumalalle. Meille muille riittää vielä leijonia valloitettavaksi, joten saa muistaa rukouksin! Kiitos kaikille muistamisesta niin rukouksin, kuin taloudellisestikin. Työ Etelä-Afrikassa ei ole suinkaan ohi, vaan viimeisen kuukauden aikana odotamme saavamme nähdä Jumalan suunnitelmien toteutumisen, sekä kokea Herran rakkauden läsnäoloa ja muiden ihmisten nälkää ja janoa meidän Herramme, Jeesuksen Vapahtajan puoleen! Älköön kukaan teistä sammuttako sitä janoa sydämestänne, jonka Herra on teille antanut, vaan vastoinkäymisten kohdatessa pyytäkää Taivaan Isää avaamaan omat silmänne hänen puoleensa!
-Leijonankesyttäjä Samuel
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti